Pistetään tulille uutta juttua koriksesta ja muustakin. Kevät on urheilun ystävän parasta aikaa, koska playoffsit pyörivät eri palloilulajeissa ja koripallon osalta pudotuspelit ovat kuumimmillaan. Välieräjoukkueet ovat selvillä ja onnittelut neljälle parhaalle eli Helsinkiin (Seagulls), Nokialle (BC Nokia), Kauhajoelle (Karhubasket) sekä Joensuuhun (Kataja Basket). Työ on tehty, paikka on ansaittu ja nyt on aika nauttia sen tuloksista. Toivotaan, että paikallinen koriskansa pääsee halleille tai areenoille sankoin joukoin ja paras voittakoon.
Vilppaan osalta kausi päättyi valtavaan pettymykseen Kauhajoen pimenevässä lauantai-illassa. Kotietu pudotuspeleihin saavutettiin viime metreillä ja joukkueen piti olla riittävän hyvä kamppailemaan mitaleista. Ei lopulta ollut, vaikka pienestä se jäi kiinni. Tähän voisi todeta Tuntemattoman sotilaan Hietasta lainaten: ”En mää täsä syyllisi kaipa yhtikäs, välierii ja finaalei mää kaipasi.”
Kauden pölyt pestiin jo sunnuntaisaunassa, mutta olo on edelleen tyhjä. Huhtikuun puolivälissä Salossa ollaan yleensä mietitty aivan kuita asioita kuin pihatöitä. Pohjanmaalle päättynyt kausi onkin seuralle ensimmäinen kahdeksaan vuoteen, jolloin ei päästy pelaamaan mitaleista. Tai tarkemmin sanottuna seitsemäs, koska koronan päättämällä kaudella mitalipelit eivät toteutuneet kenelläkään.
*****
Itselle keväiset pudotuspelit ovat olleet hienoa aikaa ja niistä on jäänyt valtavasti upeita muistoja. Vilppaan ensimmäiset pleijarit osuivat keväälle 2012, mutta ne muistot eivät kuulu sinne kärkipäähän. Joensuun Kataja pisti meidät lauluun 3-0 ja Vilppaan ulkomaalaispelaajista kaksi istuskeli siviilit päällä koko pudotuspelisarjan ajan. Vetosivat pieniin loukkaantumisiin eivätkä halunneet vaarantaa tulevia kausia. Bullshit, sanon minä. No, eipä tarvinnut soitella noille miehille enää.
Myös kevät 2016 on jättänyt iänikuisen muistijäljen takaraivoon eikä se tule koskaan sieltä poistumaan. Yöpyminen Kotkan Seurahuoneella ja lyhyt matka puolivälierien vitospeliin Kouvolaan. Selkeä johtoasema päätösjaksolla ja latu auki välieriin Pyrintöä vastaan. Sitten DJ Richardsonin suonenveto, Ilari Seppälän viime hetken hyökkäyslevypallo ja voittokori… Jos joskus on meinannut pää räjähtää, se oli tuolloin Mansikka-ahon pukukopissa pelin jälkeen.
Toisaalta yksi mukavimmista muistosta liittyy kevääseen 2017. Pudotimme aluksi Pyrinnön jatkosta 3-0 ja välierissä vastaan asettui taas kerran Kauhajoen Karhu. Sarja eteni aina Salohallin seiskapeliin saakka ja tuttujen kilpakumppaneiden lisäksi katsomossa vastakkain Kauhajoen innokas oranssiarmeija sekä Vilpas Ultras. Muistan olleeni Salohallin ovella, kun kauhajokiset saapuivat mukavassa maistissa paikalle ja yksi faneista (ei ollut Holman Pertsa) totesi oranssi lippu kädessään: ”Oranssi on meidän”. Totesin siihen, että pitäkää te oranssi, kulta on meidän! Kun päätössummeri soi, Vilpas eteni finaaleihin voitoin 4-3. Kulta jäi silti haaveeksi vielä silloin.
Voiton ja finaalipaikan lisäksi verkkokalvolle syöpyivät pelin jälkeiset tapahtumat. Molempien joukkueiden fanit muodostivat pitkät kättelyjonot ja halaukset jatkuivat yli värirajojen Salohallin parketilla. Se kertoi rakkaudesta lajiin ja rakkaudesta seuraan. Se Salohallin uho kullasta laimeni lopulta Mehtimäen jäähallissa, kun kuudennessa finaaleissa Joensuun Kataja oli Teemu Rannikon johdolla parempi ja pääsi kannattelemaan pantteria. Se ensimmäinen SM-hopea on edelleen tallessa ja roikkuu kunniapaikalla kotiofficen seinällä.
Palataan vielä tuohon Vilpas-Kataja finaalisarjaan, jonka istumalihaksia koetteleva ottelutahti oli raaka. Kolmas finaali pelattiin Salohallissa lauantaina kello 17 ja Vilpas voitti sen niukasti 76-74. Tilanne kaventui lukemiin 1-2 ja nelospeli oli ohjelmassa heti sunnuntaina Joensuun jäähallissa kello 17. Siinä sitten köröteltiin bussit peräkkäin kohti itärajaa koko yön. Tai tarkemmin ottaen ei ajettu peräkkäin, sillä Katajalla oli bussikuskina Huikurin Allu eikä hänen perässään pysynyt Suomessa kukaan. Itse pelissä tuli takkiin 96-90 ja kahta ottelua myöhemmin pääsin kättelemään Törmälän Jukkaa Suomen mestarina.
Siinä on muuten hieno mies ja yksi niistä pitkäaikaisista ystävistä, joihin koripallon ansiosta olen päässyt ystävystymään. 1990-luvulta ei monta aktiivista seurajohtajaa ole enää mukana ja Juki on yksi niistä. Pitkän matkan taivaltaneista tulee mieleen ensimmäisinä Seagullsin ”Dädi” Vilke, Kotkan ”Pihvi” Lindström sekä Lapuan Markku Turja. Kaikki veteraaneja, joiden rinnassa sykkii suuri seurasydän ja joiden kanssa on aina kiva turista – voitetaan tai hävitään.
Elämä on muuten ihmeellistä ja tarjoaa välillä yllättäviä tilanteita. Lauantaisen Kauhajoen tappion jälkeen tuli todettua meidän staffille, että tänne ei tarvitse tulla enää puoleen vuoteen. Mitä vielä, sillä ensi lauantaina mennään taas. Komealla IKH Areenalla esiintyy Vesterinen Yhtyeineen ja jos on pienikin sauma nähdä bändi livenä, silloin mennään. Kiitokset tästä yllättävästä mahdollisuudesta menevät Suokkaan Petrille ja Ojalan Veskulle myös vaimon puolesta. Hienoja miehiä hekin.
*****
Sitten aivan eri maailmaan. Taikausko on jännä juttu ja joillakin se määrittelee elämää enemmän, toisia se ei voisi vähempää kiinnostaa. Pakko myöntää, että itse kuulun tuohon ensimmäiseen ryhmään. Taikausko on uskomus, jonka mukaan ihmisen ja yhteisön elämässä ja luonnossa ilmenee yliluonnollisia voimia, joita ihminen pyrkii määräkeinoin hallitsemaan. Joillakin se yhdistyy uskontoon, itsellä lähinnä huonon onnen välttämiseen.
Jotkut koputtavat puuta, toiset viskovat suolaa vasemman olan yli ja välttävät kohtaamasta mustia kissoja. Tikkaiden alta kävelemisestä pelätään ja peilin rikkominen tai perjantai 13. päivä ovat joillekin pelottavia asioita. Omat uskomukset liittyvät yllättäen koripalloon ja voittamisen kulttuuriin. Terveysasioissa luotan lääkkeisiin ja lääkäreihin. Esimerkiksi lasten rokottamatta jättäminen on mielestäni vastuutonta toimintaa ja vaihtoehtolääketiede ei saa minusta kannattajaa.
Korismatsiin valmistauduttaessa suoritan pukeutumisen aina samassa järjestyksessä. Kengät laitetaan aina oikea ensin ja vasen vasta sitten. Jos vieraspaikkakunnalla on viimeksi hävitty, haen aina eri paikan kamoilleni. Kauluspaitaa ei saa koskaan pestä voitetun ottelun jälkeen ja tämä rituaali aiheutti Joonas Iisalon valmennuskaudella pienoisia ongelmia, koska voittoja ropisi voiton perään. Kukaan ei tietääkseni tehnyt hajurakoa meikäläiseen eli hien haju ei ole näköjään ongelmistani suurimpia. Playoffsien aikana partaa eikä viiksiä ajeta, vaikka pärstä näyttäisi kuinka törkeältä. Voi sitä tunnetta, kun viimeisen pelin jälkeen saa itsestä taas ihmisen näköisen peilin edessä. Kaikki voitava kuitenkin tehdään voiton eteen ja uskon, että etenkin urheilussa taikausko elää tavallista tallaajaa syvemmässä. Vastaavia juttuja tehdään lajista riippumatta, joten annetaan kaikkien kukkien kukkia.
*****
Lopuksi on kiitosten aika. Kiitos Vilppaan valmennukselle, staffille ja jokaiselle pelaajalle. Pettymyksestä huolimatta aurinko nousee huomennakin. Kiitos meidän hienolle ja runsaslukuiselle talkooporukalle, joka tulee pyyteettömästi jokaiseen ottelutapahtumaan ja tekee siitä yleisölle aina hienon tapahtuman. Kiitos Salon kaupungille, yhteistyökumppaneille ja uskollisille katsojille, joita tälläkin kaudella Salohallissa kävi keskiarvolla 1362. Palataan ensi kaudella asiaan uusin tavoittein Tuntemattoman sotilaan Kariluodon sanoin: ”Ei saa jäädä tuleen makaamaan!”
Terveisin Presidentti (se toinen salolainen)